22. syyskuuta 2014

Vauhtiviikko

Noitalassa saatiin viettää viime viikolla varsinaista Vauhtiviikkoa, kun Noidan 5-kuukauden ikäinen pentu Vauhti tuli meille hoitoon omien ihmistensä lomareissun ajaksi.


Vauhti on aivan ihastuttava pakkaus! Onhan sillä pienen pojan vallaton mieli ja touhukkaat tassut, niinkun tämän ikäisellä pennulla pitääkin. Mutta se on myös uskomattoman kuuliainen ja kiltti poika, ainakin meille, vähän vieraammille ihmisille. Vaikka vauhtia riitti pihalla ja metsässä mamman perässä peuhatessa, sisällä se osasi ottaa rauhallisesti ja touhusi ajankuluksi omiaan lelujen ja pienten puuhatehtävien parissa, jos ei seuraa saanut ihmisiltä tai emoltaan.

Se on selvästi jo hoksannut, mitä sisäsiisteys tarkoittaa, mutta pidätyskykyä ei tietenkään voi olettaa vielä olevan samalla tavoin kuin aikuisella koiralla. Vieraassakin paikassa se löysi heti kodinhoitohuoneeseen asetetun sanomalehtipaperin, jonne se kävi tähtäämässä ne yksittäiset pissat ja kakat, joita ei mitenkään ehtinyt ulos asti pidättää. Muutenkin käytöstapojen opettelu on hyvällä alulla. Malttia riitti muutamien muistutusten jälkeen odottaa lupaa käydä käsiksi ruokakuppiin. Vaikka tutun kuuloista örinää edelleenkin kuuluu, kun tassuja pitää pyyhkiä lenkin jälkeen, jäi protesti pelkäksi örinäksi, eikä ihmiskäsien tarvinnut varoa pentukoiran hammaskalustoa. Vauhti osasi olla myös todella nätisti Myy-kissan seurassa ja uskoi muutaman kiellon jälkeen, ettei Myytä voi jahdata ihan samalla tavalla kuin omaa kissaa kotona. :)



Mikä meitä kuitenkin suuresti järkytti ja hämmästytti, on Vauhtin pohjaton ahneus ja ruokahalu. Onhan sen emollakin varsin hyvä ruokahalu, eikä sen motivoimisessa oikeastaan koskaan ole ollut ongelmia, kunhan tarjolla on nameja, joiksi kelpaa melkein mikä vain. Nyt puhutaan kuitenkin ihan jostain muusta. Ruuanhimosta! Vauhti kirjaimellisesti imaisee nappulat naamariin, ennen kuin vierestä ruokailua seuraava ihminen kerkeää naurunremakaltaan toipumaan. Pienen koiran alahuuli väpättää sen kahden sekunnin ajan, jonka se joutuu odottamaan lupaa iskeä kiinni ruokaan. Eikä puhettakaan, että Vauhtia saisi pois keittiöstä sinä aikana, kun se odottaa nappuloiden turpoamista kupissa. Se on umpi kahjo eläin mitä tulee ruokailuun! :D





Vauhtilla on hieno pörröinen pentuturkki ja hauskat selkeät merkit ja valesilmät. Sitä ei voi erehtyä luulemaan narttukoiraksi, sen verran maskuliinisen oloinen se on jo nyt. Kuonoa se on kasvattanut jo hurjasti ja hampaat ovat tällä hetkellä järjestäytyneet yläpurentaan, joka toivottavasti asettuu alaleuan kasvattamisen myötä normaaliksi. Polvipateista ja isoista tassuista päätelleen koipien kasvatus on vielä vaiheessa. Vauhtilla on hassu, hieman vakava ilme, kun se katsoo ihmistä silmiin nöyrästi kulmiensa alta. Epäilen, että katseessa piilee vaara...Vauhti voi vielä oppia käyttämään sitä häikäilemättä hyväkseen saadakseen sen mitä haluaa. Vai onko tämä taito, jonka vain nartut oppivat!? ;)



Vaikka pentu onkin vielä pahasti valmistusvaiheessa, on siinä nähtävissä jo hienoja ominaisuuksia, jotka tekevät minut aika ylpeäksi. Yhteistyöhalua ja laumaviettiä löytyy, ne ovat asioita, joita itse koirassa arvostan korkealle. Epäilen, että Vauhtista tulee kasvamaan vielä varsin komea lapinkoira. Se pyrkii selvästi kasvattamaan enokoiransa Rohton jalan jäljissä komeaa turkkia ja liehuvaa puuhkahäntää. ;) Pennuksi Vauhtilla on myös aika hieno, liitävä ja vahva askel. Toivottavasti koivet kasvavat järjestykseen ja liikkeeseen tulee Lunamaista draivia (tarkoittaa Vauhtin mummon tunnetuksi tuomaa lapinkoiran lentävää ravia)!





Vauhti on oikein symppis tapaus! Toivottavasti saamme sen joskus toistekin meille hoitoon :)



26. kesäkuuta 2014

Kissalle ulkohäkki

Onhan tuota suunniteltu aina siitä asti, kun Myy meille muutti. Mutta nyt se on valmis! Tällä viikolla Antti tarttui toimeen ja rakensi kissalle upean ulkohäkin. Ja voi että, miten Mymmeli on häkkiinsä tykästynyt!

Rakennustyöt aloitettiin tiistaina kaivamalla perustukset. Siitä lähti häkki sitten nousemaan. Apujoukot olivat luonnollisesti tiiviisti mukana projektissa. Meikäläinen sai kunnian olla lähinnä avustavana jäsenenä suunnittelutyössä sekä hoitaa muonituksen.




Noitaa naurattaa, kaikenlaisia hulluutuksia sitä kissoille rakennetaan.


Myy valvoo tarkkana häkin pystytystä.






Antti rakensi Myylle häkkiin tasoja ja portaita kiipeilemistä varten. Kyllä on katin hyvä nyt kyttäillä lintuja lepotasanteelta. Häkki on suojattu sateelta ja lumelta valokatteella ja pohjalle levitettiin kuorikatetta, jotteivat rikkaruohot heti pääsisi valoittamaan sen pohjaa. Myy pääsi heti tarkastamaan työn tuloksia.




Häkki jää kivasti varjon puolelle heti keskipäivän jälkeen, ei paistu kattipahanen auringossa. 


Ihmisen mentävä ovi tehtiin häkin päätyyn.


Kulku ulkohäkkiin tapahtuu keittiön pikkuikkunasta, jota voi nyt kesällä pitää vaikka koko ajan auki. 





Suunnitelmissa olisi etsiä ja tuoda tarhaan vielä oikea puunrunko, jota pitkin Myy voisi kiivetä korkeuksiin ja jota vasten kynsiä olisi hyvä teroitella. Tekisi mieli virittää kisulle häkkiin myös jonkunlainen löhöilypeti. Jos jollakulla on hyvä vinkki kissan riippukeinun rakentamiseen, otetaan ohjeita vastaan. 

12. kesäkuuta 2014

Noita on kotona!

Voi jestas, Noidan pentuprojekti on viimein taputeltu valmiiksi. Noidan parin kuukauden mittainen pentuhautomoreissu on ohi ja pikkuharmaa on taas kotona. Se, joka väittää, että kaksi kuukautta menee äkkiä, on pahasti väärässä. Se menee hi-taas-ti. Ainakin silloin, kun jotain todella tärkeää puuttuu kotoa. Mutta mikäli jättää laskematta oman ikävän, projekti on ollut hurjan mielenkiintoinen ja sen tuloksena täällä Jyväskylässä (luojan kiitos ei meillä kuitenkaan) kasvaa hurjan reipas ja touhukas pieni lapinkoiramies, Vauhti.

Noita haettiin kotiin kesäkuun ensimmäisenä päivänä ja voi sitä riemua, kun mammakoira tajusi pääsevänsä omaan kotiin. Vinkuen ja häntä heiluen se tutki ja penkoi kaikki paikat kotona, pihan ja talon, onko kaikki paikallaan ja ihan niin kuin ennenkin. Rapsutuspulakin näytti olevan alkuun ehtymätön. Kainalossa asui linttakorvainen, hellyydenkipeä pikkukoira. Myös Myy otti Noidan ystävällisesti ja ilahtuneena vastaan. Nyt reilun viikon jälkeen arki on asettunut uomiinsa ja ihan kuin Noita ei olisi koskaan poissa ollutkaan.

Noita ja pallo.


Kävimme eilen Noidan kanssa katsomassa, miten Vauhti on kotiutunut. Hyvinhän tuo oli. Reipas ja touhukas pieni penikka. Se jaksoi hienosti tassutella hyvän mittaisen metsälenkin vaihtelevassa maastossa emon näyttäessä mallia, miten metsässä kuuluu varpujen ja ryteikköjen seassa viilettää. Välillä molskahdettiin märkään pehmeään sammaleeseen ja ihmisiä kylmäsi, riittääkö pienessä pääkopassa älliä varoa lammen rannassa äkkisyvää. Vesi ei tunnu olevan Vauhtille mikään pelottava elementti. Kotimatkalla naapuri sahasi kovaäänisellä moottorisahalla tien vieressä puita, mitä Vauhti hetken ihmeteltyään lähti varmoin tassuin tutkimaan lähempää. Hauska pentu!

Vaan ei ole omena kauas puusta pudonnut. Reipas pentu se on, aivan kuin emonsakin pienenä, mutta myös varsin itsetietoinen ja, kröhöm, oman tahtonsa selkeästi esiin tuova. Ärripurri! ;)

Tämä oli se ilme, kun kerroin Noidalle, että ollaan menossa Vauhtia katsomaan parin päivän päästä!



Uupunut Vauhti metsälenkin jälkeen.




Loppuun ääni- ja kuvanäyte tulisieluisesta pennusta "leikkimässä" emonsa kanssa ;)


22. toukokuuta 2014

Pikkarainen ei ole enää pikkarainen

Pentupoika ei tosiaankaan ole enää pikkuinen. Karhunpentua muistuttava pehmoturkkinen pyllertäjä on kasvanut jo niin isoksi, että se ihan omin tassuin reipastelee pihamaalla äitikoiran saappaan jäljissä tutkiskelemassa kevään ihmeitä: ruohonkorsia, voikukkia, oksia, käpyjä ja lintujen viserrystä. Koiranpennun vilpittömän iloinen ja utelias elämänasenne ja kömpelöt varsalaukat ovat kertakaikkisen huvittavaa seurattavaa. Kuusiviikkoisen asenteella maailmanvalloitus alkaa just eikä heti. Montut, sorakasat ja risukot on tehty ylitettäviksi. Vartalonhallinta ei kuitenkaan ole vielä ihan sitä luokkaa, mitä pentu pienessä pääkopassaan sen ajattelee olevan, joten pyllähdyksiä ja muksahduksia sattuu tämän tästä. Peto on löytänyt myös selvästi oman tahtonsa, äänensä ja hampaansa, joita se mielellään käyttää taistelussa jättiläisiä vastaan - jättiläisiä, jotka väittävät sen vielä kesyttävänsä...

Kävimme eilen katsomassa Noitaa ja pentupoikaa yhteiskyydein pennun tulevien ihmisten kanssa. Mikä ilahduttaa Noitalan kotiväkeä kovasti, poika muuttaa tänne Jyväskylään mamman perässä. Onpa pentu luvattu meille jo hoitoonkin syksyllä viikoksi, saamme siis toivottavasti sopivissa annoksissa maistella pentuenergiaa ja ihmetellä isoksi koiraksi kasvamista tulevan vuoden aikana. 

Kuvat on räpsäisty kännykällä ja tietysti väsyneestä pennusta, mutta onneksi Omituisten omasta blogista löytyy kuvia siitä todellisesta vauhtihirmusta! 



Pari viikkoa pitäisi vielä kestää täällä kotona ilman Noitaa. Kyllä sitä vain jo täällä odotetaan! En muista milloin viikot olisivat viimeksi madelleet näin hitaasti. Koiraton koti on tyhjä, liian siisti, liian äänetön...

9. toukokuuta 2014

Videoita pentu-Noidasta

Noitaa ikävöidessä ja pentupoitsua fiilistellessä mulla on ollut aikaa käydä Noidan vanhoja pentuvideoita läpi ja muutaman niistä tuuttasin YouTubeen.

Näitä katsellessa tulee vaan niin hyvä mieli! Miten äkkiä kömpelöstä pentupylleröstä kasvoikaan tuommoinen näppärästi tassujaan käyttävä honkkeli konkkeli! :D

1kk


2kk


Video on linkin takana, kun bloggeri ei jostain syystä suostunut avaamaan videota suoraan postaukseen.

4kk


10. huhtikuuta 2014

Jännitysnäytelmän päätös

Jännitysnäytelmän piirteitä sisältänyt Noidan synnytys sai lopulta haikean päätöksen, kun Noita synnytti maanatain ja tiistain välisenä yönä keisarinleikkauksella 3 pentua, joista vain yksi pikkuinen selvisi.

Huoli emokoirasta on ollut meillä tietysti kaikkein isoin. Mieltä on rauhoittanut kuitenkin tieto siitä, ettei Noita voisi olla paremmissa ja huolehtivimmissa käsissä, kuin se nyt on. Suru pienten tyttöjen kohtalosta painaa kuitenkin mieltä. Tulihan niiden kasvua seurattua Noidan kohdussa lähes koko tiineysajan, melkein pari kuukautta: sain nähdä ultrassa 3 pientä mykkyrää ja tuntea tästä sanoinkuvaamatonta, jännityksen sekaista iloa, tuntea ensimmäiset hentoiset muljaisut vatsanahan alla ja hihkua Anttia tuntemaan niitä myös vain todetakseni hetken kuluttua, ettei siellä enää mitään tunnu. Onneksi tuo yksi sisukas pikkumies päätti tarttua elämänlankaan kiinni ja antaa meille ilonaihetta ja Noidalle hoivattavaa siskojensakin edestä.

Hyvänmielen kuvakaappaukset Susannan blogista <3



Siellä Noita nyt Susannan luona, noitarummun alla omassa pesäkolossaan opettelee emona olemista ja huolenpitoa.



31. maaliskuuta 2014

Biletystä maansiirtokuormaajan kyydissä


Voi mammaa... Se näyttää välillä selvästi tuskastuneelle maansiirtokuormaajaa erehdyttävästi muistuttavan ulkomuotonsa kanssa. Viikonlopun aikana Noidan kyydissä on alkanut semmoinen biletys, että muljaisut ja mätkäisyt eivät taatusti ole enää mielikuvituksen tuotetta. Varsinkin Noidan vasemman kyljen puolelle majoittunut penska vaikuttaa varsin virkeälle ja villille tapaukselle tempoen tassun tapaisillaan iskuja kopeloivia ihmiskäsiä vasten.


Painoa maansiirtokuormaajalla on tätä nykyä 16,4kg ja lisää tulee. Mamma on aloittanut pesän kuopsutuspuuhat ajoissa. Hyväksi jo valeraskauksien aikaan todetut pesäkolot, kuten sänky ja sohvat, ovat olleet rajun kuoputuksen ja penkaamisen kohteena. Eilen sängystä löytyi suloinen lapinkoiranmentävä kolonen sievästi tyynyt ja peitot kolon reunoille aseteltuna. Tänään testivuorossa oli sitten vierashuoneen sohva...



Yritäpä ottaa kuva ylväästä koiraemosta! Ehkä Noidan ilmeet kertovat kaiken tämän hetkisistä oloista... ;)

Vertailuksi Noidan profiili normaalimitoissa.

27. maaliskuuta 2014

Lenkkeilyä ja haaveilua kevätauringossa

Olemme koittaneet hemmotella parhaamme mukaan kotona vielä viikon verran asustelevaa mammakoiraa. Silityksiä, rapsutuksia, höpötyksiä, rentoja lenkkejä ja mieluisia touhuja, kaikkea on ollut emoutuvalle Noidalle runsain mitoin tarjolla. Onnellinen ja terve emo, onnelliset ja terveet pennut - niin me toivomme. :)

Tänään kävelimme mammakoiran tahtiin Tikan uimarannalle nautiskelemaan kevätauringosta ja ihmettelemään sorsia ja uhkarohkeita pilkkijöitä.




Noita hakeutui kuin varkain kainaloon rapsuteltavaksi. Otettiin sitten oikein kaverikuvat! ;)



Noidan pentuja odotellessa on ollut aikaa muistella ja haaveilla. Vastahan tuo emokoira itsekin oli aivan pieni ja viaton lapinkoiran taimi! Ällöttävän söpö eläin se oli hopeisessa pörröturkissaan.




Vaan ulkomuoto hämää! Oikeasti se oli virtaisa pieni riiviö, joka kasvattaja-Susannan sanoin oli nielaissut Duracellit...




Suloinen ja kuitenkin niin valtavan reipas!




Pian nähdään, minkälaisia uusia lapinkoiran taimia Noita maailmaan loihtii! Tuskin maltan odottaa...