Hitto. Olemme edenneet agilityssä siihen vaiheeseen, että meidän tulisi päättää ryhtyäkö kisaamaan vai ollakko ikuisia harrastelijoita. Jos haluan edetä ja haastaa edelleen itseäni ja koiraa, päästä eteepäin ja seuraavallakin jaksolla mielekkääseen ryhmään, meidän olisi melkein pakko ostaa tälle vuodelle kisalisenssi ja tehdä se - ilmottautua ensimmäisiin virallisiin kisoihin.
Mutta. Entä jos minulla on sen verran realistiset tulevaisuuden näkymät, että ymmärrän, ettei näillä harjoittelutunneilla koskaan tule riittävän valmista. Eikä tässä vaiheessa näistä housuista irtoa resursseja enempäänkään. En toisaalta haluaisi heittää kaikkea oppimaamme romukoppaankaan tai tuhlata tunteja pelkkään huvin päin temppuiluun. Eipä tuo JATissa harrastaminen ihan ilmaistakaan ole.
Onko minusta kisaamaan? Onko Noidasta kisaamaan? Onko tuosta höpsöstä harmaanenäisestä huopatossusta piinkovaksi kisatykiksi? Välillä se syttyy. Treeneissä kiitää sportti-Noita, joka haluaa ymmärtää kartturia ja mennä kovaa. Ja yhtä pian se kyllästyy. Saman radan kolmannella kierroksella startissa napottaa orava-asennossa söpöilmeinen pieni koira ehdottaen, että namin voisi saada vähän helpommallakin. "Mehän juostiin tämä rata jo." Plaah. Oikeasti tiedän sen kyllä. Koira osaa. Esteet kehittymiselle ovat tasan minussa, ei radalla, ei koirassa.
Joo. Ostetaan me se kisalisenssi.
