Puukiipijä

Jossei muusta, niin ainakin lapinkoirasta huomaa, milloin kesä on vaihtumassa syksyyn. Kesäaika meni koomatessa parvekkeella varjossa, pedatessa mielikuvituspennuille pesää ja laamaillessa heinää mutustellen lenkiltä toiselle. Säiden viiletessä ja valeraskausoireiden lieventyessä lapinkoira on herännyt eloon! Se Noita, jonka kaikkein parhaiten tunnen, on palannut omana hömpöttävänä itsenään takaisin. Meillä on taas energinen, kekseliäs ja vauhdikas pieni koira. Ihanaa.

Syksyn agilitykausi starttasi jo viime viikolla. Tasaisen tappavaan tahtiin tämä parivaljakko on kehittynyt, eikä meillä ollut enää oikein muuta vaihtoehtoa kuin ilmottautua 1-luokan ryhmään silmällä pitäen sitä, että ensi vuodeksi ostetaan kilpailulisenssi ja startataan viimein myös virallisissa kisoissa. Vähintääkin kasvis-Susannan painostuksessa ja mieliksi... ;)

Tälle jaksolle onkin asetettu nyt sellaiset tavoitteet, että kevällä kehdataan viralliselle radalle ilmottautua.  Se tarkoittaa, että keinu on saatava kuntoon, ohjauskuvioita on treenattava hikihatussa ja vauhtia on saatava yksi pikku pykälä koiran kinttuihin lisää. Ajatuksena olisi, että sykyllä käytäisiin hankkimassa kisafiilistä ja -kokemusta muutamista möllikisoista. Noidan vahvuuksia agilityssä tällä hetkellä on tasaisen varma ja siisti suorittaminen, se ei sikaile ja aidosti tykkää lajista. Ehkä vähän sympaattista ja toisaalta niin noitamaista on, että Noita luulee kaikkien kentän reunalle raahautuneiden ihmisten tulleen paikalle ihailemaan juuri häntä ja hänen suuremmoista menoaan. Namit ja kehut saavat sen kivasti syttymään, mutta parasta on kun joku vieras ihminen kentän laidalla antaa kiiturille radan jälkeen hänen ansaitsemansa huomion ja rapsutukset. Ollaanko me vakavasti otettava parivaljakko agilityssä, sen ajatuksen kanssa tässä vielä vähän kamppaillaan?! :)