Pentupoika ei tosiaankaan ole enää pikkuinen. Karhunpentua muistuttava pehmoturkkinen pyllertäjä on kasvanut jo niin isoksi, että se ihan omin tassuin reipastelee pihamaalla äitikoiran saappaan jäljissä tutkiskelemassa kevään ihmeitä: ruohonkorsia, voikukkia, oksia, käpyjä ja lintujen viserrystä. Koiranpennun vilpittömän iloinen ja utelias elämänasenne ja kömpelöt varsalaukat ovat kertakaikkisen huvittavaa seurattavaa. Kuusiviikkoisen asenteella maailmanvalloitus alkaa just eikä heti. Montut, sorakasat ja risukot on tehty ylitettäviksi. Vartalonhallinta ei kuitenkaan ole vielä ihan sitä luokkaa, mitä pentu pienessä pääkopassaan sen ajattelee olevan, joten pyllähdyksiä ja muksahduksia sattuu tämän tästä. Peto on löytänyt myös selvästi oman tahtonsa, äänensä ja hampaansa, joita se mielellään käyttää taistelussa jättiläisiä vastaan - jättiläisiä, jotka väittävät sen vielä kesyttävänsä...
Kävimme eilen katsomassa Noitaa ja pentupoikaa yhteiskyydein pennun tulevien ihmisten kanssa. Mikä ilahduttaa Noitalan kotiväkeä kovasti, poika muuttaa tänne Jyväskylään mamman perässä. Onpa pentu luvattu meille jo hoitoonkin syksyllä viikoksi, saamme siis toivottavasti sopivissa annoksissa maistella pentuenergiaa ja ihmetellä isoksi koiraksi kasvamista tulevan vuoden aikana.
Kuvat on räpsäisty kännykällä ja tietysti väsyneestä pennusta, mutta onneksi Omituisten omasta blogista löytyy kuvia siitä todellisesta vauhtihirmusta!
Pari viikkoa pitäisi vielä kestää täällä kotona ilman Noitaa. Kyllä sitä vain jo täällä odotetaan! En muista milloin viikot olisivat viimeksi madelleet näin hitaasti. Koiraton koti on tyhjä, liian siisti, liian äänetön...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti