Noita haettiin kotiin kesäkuun ensimmäisenä päivänä ja voi sitä riemua, kun mammakoira tajusi pääsevänsä omaan kotiin. Vinkuen ja häntä heiluen se tutki ja penkoi kaikki paikat kotona, pihan ja talon, onko kaikki paikallaan ja ihan niin kuin ennenkin. Rapsutuspulakin näytti olevan alkuun ehtymätön. Kainalossa asui linttakorvainen, hellyydenkipeä pikkukoira. Myös Myy otti Noidan ystävällisesti ja ilahtuneena vastaan. Nyt reilun viikon jälkeen arki on asettunut uomiinsa ja ihan kuin Noita ei olisi koskaan poissa ollutkaan.
Noita ja pallo.
Kävimme eilen Noidan kanssa katsomassa, miten Vauhti on kotiutunut. Hyvinhän tuo oli. Reipas ja touhukas pieni penikka. Se jaksoi hienosti tassutella hyvän mittaisen metsälenkin vaihtelevassa maastossa emon näyttäessä mallia, miten metsässä kuuluu varpujen ja ryteikköjen seassa viilettää. Välillä molskahdettiin märkään pehmeään sammaleeseen ja ihmisiä kylmäsi, riittääkö pienessä pääkopassa älliä varoa lammen rannassa äkkisyvää. Vesi ei tunnu olevan Vauhtille mikään pelottava elementti. Kotimatkalla naapuri sahasi kovaäänisellä moottorisahalla tien vieressä puita, mitä Vauhti hetken ihmeteltyään lähti varmoin tassuin tutkimaan lähempää. Hauska pentu!
Vaan ei ole omena kauas puusta pudonnut. Reipas pentu se on, aivan kuin emonsakin pienenä, mutta myös varsin itsetietoinen ja, kröhöm, oman tahtonsa selkeästi esiin tuova. Ärripurri! ;)
Tämä oli se ilme, kun kerroin Noidalle, että ollaan menossa Vauhtia katsomaan parin päivän päästä!
Uupunut Vauhti metsälenkin jälkeen.
Loppuun ääni- ja kuvanäyte tulisieluisesta pennusta "leikkimässä" emonsa kanssa ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti