Kukin taaplaa tyylillään

Koiran pitämisessä on paljon hyviä asioita, mutta yksi parhaista on se, että vuosien kuluessa ihmisestä ja koirasta hioutuu rikkumaton yksikkö. Niin kuin jokaisella ihmisellä, myös jokaisella koiralla on omat hioutuneet tapansa, mikä tekee niistä juuri niin mahtavia persoonia kuin ne ovat. Koska ihminen ja koira ovat yksikkö, nuo kummallisimmatkin tavat hyväksytään ihan arkipäiväisinä asioina osana toisen ominaista omalaatuisuutta, eikä niitä laita enää merkille kuin ehkä joku ulkopuolinen joskus, joka ihmisen ja koiran yksikköä tulee häiritsemään.

Myös Noidalla on tapoja. Tapoja, jotka tekevät Noidasta juuri Noidan.

Ensinnäkin, se istuu aina miten sattuu. Pienestä asti se on nököttänyt rennosti jommalla kummalla lonkallaan, takakoivet vinksottaen milloin mihinkin suuntaan. Vain harvoin sen näkee istuvan niinkuin koirat istuu: silloin kun se kerjää tai noudattaa käskyä "istu".

Toiseksi, se juttelee paljon ja sillä on lupa siihen. Kotiin tullessa kuuluu vikinöitten jälkeen reipas "moi, moi, moiiii". Kun jotain oikein kovasti haluaa, voi urahtaa kärsimättömästi. Varoitusääni on pössyttelevä ääni poskessa tai jos tilanne on kovin uhkaava, hyvin matala murina, jota ei aina edes erota muuta kuin kaulapannasta hihnaa pitkin etenevänä korkeavärähtelynä. Leikkiessä öristään. Malttamaton koira kiljahtelee. Kun koiraa hieman härnää sen levätessä omiaan, saattaa kuulua dramaattinen huokaus tai tuhahdus ja lopulta kuin äänenvaimentimen läpi suloinen "vou, vou, vouuu". Sitten on oma pikku-Noita ääni: se on "väy", ihan kuin se yrittäisi tarkoituksella kuulostaa pikkupennulle, jotta huomio kohdistuisi viimein häneen. Juttelevalle koiralle on tietysti myös ominaista, että se vastaa, kun siltä kysyy jotain.

Kolmanneksi, kaikki herkut pitää syödä talon parhaalla matolla. Oltiin kotona tai kylässä, kyllä aina parhamman laatuisen maton tunnistaa. Luut, dentastixit (meillä puhutaan koiran purkasta), nakit, putsattavat kupit ja astiat - kaikki kannetaan matolle. Mitä parempi herkku, sitä hienomman tanssiesityksen se vaatii. Parit pyörähdykset, niskojen nakkelut, herkkupalan heittelyt ja kas näin, voi asettua herkuttelemaan.

Sitten on tapoja, joita olemme kaiketi koiralle opettaneet. Siksi kaiketi, että varsinaisesti ajatuksen kanssa opetustyötä ei ole tehty.

Koira hymyilee. Lapinkoiralle hymy on kai ihan tavallista: suupielet venyvät pitkälle lähelle korvia ja silmät menee sirrille kun omistaja tai joku muu ihana ihminen tulee kotiin. Kun on oikein kivaa, saattaa vilahtaa ujo hammashymykin. Se vasta metkaa onkin, kun koko valkoinen ylärivi hampaista vilahtelee muikeilevan koiran nassusta. Iloisena irvistelevä koira on levottoman hauska.

Kun tassut ovat likaiset, on parempi himmailla lenkin jälkeen eteisessä ja odottaa, että käsketään suihkuun. Se on uskomatonta, miten koira voikin tietää, milloin tassut ovat likaiset. Talvella kun on lumista tai kesällä sen verran kuivaa, ettei tassuja tarvitse pestä, voi lenkiltä tullessa juosta suoraan kämpän perille saakka. Rapaisten tassujen kanssa on parempi odotella.

Autoilussa on myös omat tapansa. Noita on tottunut matkustamaan auton takapenkillä, jossa se kaikkein mieluiten istuu keskellä ja seurailee liikennettä. Kaupungissa ajaessa voi näkyä kaikenlaista mielenkiintoista, joten on parasta olla valppaana. Heti kun auton vauhti nousee ja auto siirtyy maantielle, voi käydä maate, rullalle jommalle kummalle puolen takapenkkiä. Vain risteyksissä tai auton muuten hiljentäessä vauhtia, takapenkiltä nousee uteliaat korvat tarkastamaan, mihin päin matka jatkuu, näyttääkö mestat tutuilta.

Uskon, että koirakin on onnellinen, kun se saa olla juuri sellainen kuin on. Jotkin säännöt on oltava, mutta sitten on paljon asioita, joiden ei tarvitse olla niin justiinsa. Jos se herkkupala maistuu parhaimmalle talon parhaalla matolla, niin olkoon niin. Maton voi aina pestä.

Sitä paitsi antaahan koirakin minulle paljon anteeksi. Se tietää että olen huono ja hidas heräämään vapaapäivinä, eikä kiirehdi pihalle. Se tietää, että tykkään retuuttaa sitä sohvalle kainalossani ja antaa mukisematta tehdä sen, vaikkei nauttisikaan. On siinä armollinen koira.